– Elektronimusiikki on jätetty suomalaisen musiikinhistorian “ison tarinan” ulkopuolelle. Se on sääli, sillä se on yksi harvoista todella alkuperäisistä kehitysteistä 1900-luvun länsimaisessa musiikissa. Se mullisti musiikin traditiota aina sanastosta, instrumenteista ja sävellystyöstä lähtien, Petri Kuljuntausta toteaa.

Helsinkiläisen Kuljuntaustan musiikkitieteen väitöskirjan tarkastustilaisuus pidettiin eilen Jyväskylän yliopistolla. First Wave. A Microhistory of Finnish Electronic Music on ensimmäinen väitöstutkimus suomalaisen elektronimusiikin historiasta. Like on julkaissut englanninkielisen väitöskirjan, joten ulkomaillakin päästään suomalaisen sähkömusiikin alkutaipaleelle.

Kuljuntausta on aikaisemmin käsitellyt äänitaidetta Liken julkaisemissa teoksissa Äänen eXtreme (2006) ja ON/OFF – eetteriäänistä sähkömusiikkiin (2002), joka on suomalaisen elektronimusiikin historiikki

– Tein vuonna 1999 Ylelle ohjelmaa suomalaisesta elektronimusiikista ja yllätyin millaista materiaalia meillä on tehty, ja ihmettelin, miksi siitä ei ole kirjoitettu. ON/OFF on haastatteluihin ja arkistomateriaaliin perustuva kronologinen kartoitustyö, johon toivoin myös tutkijoiden tarttuvan. Silloin en vielä ajatellut, että tulisin väittelemään aiheesta itse.

Ensimmäisen aallon harja ja pohja

Kuljuntaustan mikrohistoriallinen tutkimus selvittää suomalaisen elektronimusiikin varhaisvuosia sivuten maailman suuntauksia ja tyylisuunnan vaikutuksia musiikin alaan.

– Suhde instrumentteihin oli uudenlainen, eikä säveltäjää enää perinteisessä mielessä ollut. Musiikin traditio ja hierarkia muuttuivat; säveltäjä ei valmistanut partituureja tulkitsijalle, vaan pääsi suoraan ääneen kiinni valmistamaan lopullista teosta.

Kuljuntausta on haastatellut 1950-1960-luvun elektronimusiikin pioneereista muun muassa Erkki Kurenniemeä , Henrik Otto Donneria , M.A.Nummista , Kari Rydmania , Ilkka Kuusistoa ja Seppo Mustosta . Säveltäjät seurasivat tiiviisti aikansa virtauksia, ja avantgardistisen säveltaiteen auktoriteetit Karlheinz Stockhausen ja John Cage vierailivat usein Suomessa. Suomalaiset kulkivat kuitenkin omia teitään eivätkä välittäneet niinkään kansainvälisistä vaikutteista.

– Kuten italialaisen elektronimusiikin saralla, Suomessa ei ollut varsinaista johtohahmoja, niin kuin Stockhausen Keski-Euroopassa. Äänimaailmaltaan esimerkiksi Kurenniemen O n-Off sijoittuu lähemmäksi Jimi Hendrixin feedback-soittoa kuin Stockhausenin puolitieteellisiä sävellyksiä.

Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitokselle elektronisen musiikin studion 1960-luvun alussa perustanut Kurenniemi on alan visionääri sekä säveltäjänä että soitinrakentajana. Hän kehitti 1970-luvulla muun muassa visuaalisen signaalin ääneksi muuttavan Dimi-O:n ja Dimi-S:n eli “seksofonin”, jota neljä ihmistä soitti koskettelemalla toisiaan.

– Nuoret säveltäjät innostuivat elektronimusiikista. Se koettiin myös vastaiskuna jämähtänyttä kulttuuria vastaan: sibeliaanisista vaikutteista pyrittiin eroon. Elektronimusiikki oli mediassa valtavasti esillä, ja konsertit täyttyivät uteliaasta yleisöstä.

Musiikkiorganisaatiot eivät kuitenkaan olleet valmiita uudelle sähköiselle musiikille. Äänitteitä ei julkaistu ja muutaman aktiivisen vuoden jälkeen alkoi laskukausi.

– Vuosi 1964 oli taitekohta. Säveltäjät eivät saaneet teoksiaan esiin, ja niiden tuottaminen oli myös aikaa vievää ja vaikeaakin. Moni ryhtyi säveltämään jotakin muuta, aina klassisesta poppiin.

Elektronimusiikin uusi aika alkoi kuitenkin pian aallonpohjan jälkeen, ja jo 1970-luvun alussa elektronisäveltäjille annettiin tilat Yleisradion kokeilustudiossa pitkäjänteistä työskentelyä varten.

Kokeilu on sallittua ja suotavaa

Kuljuntaustan tutkimus paljastaa, kuinka 1950-1960-luvulla luotiin pohja myös äänitaiteen uusille tyylilajeille, kuten ääniveistoksille, tietokonemusiikille, soiville objekteille ja rytmiselle teknomusiikille.

– Elektronimusiikin elementit ovat nykyään hyvin yleisiä aina pop-musiikista jopa folkkiin. Elektroniset surinat ja hurinat kuuluvat arkipäiväämme, ne ovat hyvin esillä vaikkapa televisiomainoksissa.

Kuljuntausta sai vuonna 2005 taiteen valtionpalkinnon omasta työstään elektronisen musiikin saralla säveltäjänä ja muusikkona. Äänitaiteilijana häntä kiinnostaa musiikin suhde elävään elämään ja aikamme äänien tallentaminen. Kuljuntausta on käyttänyt äänilähteinään muun muassa revontulien ja valaiden ääniä.

– Aikoinaan elektronimusiikki oli perinteisen kulttuurin kontekstin ulkopuolella. Sävellykset otettiin liian vakavasti eikä edes ajateltu, että ne ovat myös kokeiluja. Kirurgi ei voi kokeilla, mutta säveltäjille ja muusikoille se on sallittua ja suotavaa, Kuljuntausta sanoo.