17.4.2007

Filosofi Gilles Deleuzen ilmaisua käyttääkseni todellisuus on rihmastoitunut (vrt. Deleuze & Guattari 1976), ja tämä ajattelumalli heijastuu myös kirjastani Äänen eXtreme (Like 2006). Taiteen kenttä on muuttunut merkittävästi sitten 1960-luvun ja avantgarden. Aikamme digitaalinen taide, sen toimijoiden ajatusmaailmat ja digitaalisen taiteen taustalla piilevät kiinnostuksen kohteet ovat monisyiset ja lonkeroituvat eri elämänalueille – ajatukset ja toimintamallit rihmastoituvat niin tieteeseen, eri taiteenalueille kuin arkiseen elämäänkin.

Äänen eXtremessä keskityn tarkastelemaan sitä, mitä auditiivisessa taiteessa on tapahtunut avantgarden jälkeen. Kuten kirjani johdannossa tuon esiin, kirjani tarjoaa näkökulman aiheeseen extreme-taiteen käsitteen kautta ymmärrettynä. Tarkastelen uudelle aikakaudelle ominaisia taiteenilmiöitä uuden käsitteen kautta, koska näkemykselle on syynsä ja uskon sen avaavan uusia ajatusratoja aikamme taiteen ymmärtämiseen. Käsittelen seuraavaksi kirjani taustalla vaikuttaneita ajatuksia, joita kuvaan käsitteillä extreme, extremen rihmastot ja extreme-taide.

Mitä on extreme? Kuten kirjassani tuon lyhyesti esiin (s. 9-11), sana extremus on alkujaan latinasta lähtöisin oleva spatiaalisuuteen viittaava käsite, jonka merkityksiä ovat muun muassa ‘uloimmainen’,’kauimpana keskustasta’ ja ‘viimeisin’. Voisimme verrata extremuksen mallia muinaiseen muurien ympäröimään kaupunkiin. Muurin sisällä olevat ihmiset tietävät varsin hyvin, mitä kaupungissa tapahtuu, mutta tietämys muurin ulkopuolisesta elämästä on epävarmaa. Extremen käsitteeseen sisältyy näin ollen ajatus keskustasta ja keskustan ympärillä olevasta tilasta.

Mitä ovat extremen rihmastot? Vuonna 1976 Gilles Deleuze ja Félix Guattari nostivat filosofisen keskustelun piirissä esiin käsitteen rhizome eli rihmasto (Deleuze & Guattari 1976). Tämän moneuksien logiikan mukaan prosessit ovat ennakoimattomia liikkeitä. Toisin kuin Deleuzen ajattelussa, extremen rihmastomallissani lähtökohtana on keskusta, josta kohde tai ilmiö verkostoituu ympäristöönsä. Jos keskiössä on digitaalitaiteilija, hän lonkeroituu elämänpiiriinsä ja kulttuuriinsa, imee itseensä vaikutteita ja toimintatapoja kuin musta aukko materiaa. Hänen toimintansa verkostoituu erilaisiin ulottuvuuksiin, ja toimintojen yhteyksistä muodostuu rakenteeltaan kompleksinen ja vaikeasti tavoitettava rihmasto.

Jotta ensinnäkin voisin löytää aikamme taiteen kentältä digitaalisen musiikin ja äänitaiteen tekijät, minun on päästävä rihmastoituneen ilmiön jäljille ja seurattava sen lonkeroita. Tämän myötä huomioni kohdistuu vääjäämättä erilaisille elämän sektoreille ja erilaisten äänellisten ilmaisumuotojen äärelle. Tähän tarkastelutapaani on siis yksinkertainen ja suoraan todellisuudesta peräisin oleva syy: taiteellinen toiminta on monimutkaistunut, eikä perinteinen yksisuuntainen – yhden taidelajin jatkumon – tarkastelu enää kerro ilmiöistä koko totuutta. Esimerkiksi perinteisten säveltäjäyhdistysten jäsenistön toimintaulottuvuuksien tarkastelu kertoisi meille hyvin vähän siitä todellisuudesta, jossa digitaalimusiikin säveltäjät tänä päivänä työskentelevät.

Extremen ja extremen rihmaston ajattelumallilla haluan kiinnittää huomion juuri näihin meitä ympäröiviin elämänpiirien verkostoihin ja siihen, että taiteellisen ilmiön tai kohteen tarkastelun tulisi perustua moniulotteiseen tarkasteluun ja useisiin tarkastelulinjoihin. Taiteilijan toiminta rihmastoituu monin eri tavoin. Perinteisesti taiteilija on kyetty tunnistamaan esimerkiksi instrumentistaan (välineistöstään), mutta sekin aika on historiaa, sillä aikamme taideinstrumentit eivät ole enää linjassa traditionaalisten kanssa. Digitaali- ja äänitaiteilijoiden työvälineet ulottuvat korkean teknologian (engl. high-tech) tuotteista matalan teknologian (engl. low-tech) romuelektroniikkaan. Lisäksi rihmastoituminen johtaa niin tieteen kentälle kuin elävään ja arkiseen elämäänkin. Koskaan aikaisemmin taiteilija ja hänen toimintansa ei ole nykyisellä tavalla kadonnut selkeältä “taiteen valtatieltä” – jollaisella moni haluaisi taiteen edelleen kulkevan – näin kompleksiseen ryteikköön, jonka purkamisessa on tutkijoilla edessään haastetta kerrakseen. Taiteilijoiden rihmastoitunut työskentely osoittaa eräänlaista renessanssi-ihmisen mentaliteetin paluuta siitäkin huolimatta, että kulttuurimme pyrkii luomaan kuvaa tiukasta erikoistumisesta kaiken valttina.

Mitä on extreme-taide? Extreme-taiteen ajattelumallia voidaan kuvata visuaalisesti ottamalla malliksi pallo ja ajattelemalla, että pallon keskiössä elämme meille tuttujen ilmiöiden keskellä (mainstream), pallon kehää kohti edetessämme kohtaamme uudehkoja ilmiöitä ja pallon reunoilla törmäämme äärimmäisiin ilmiöihin (extreme). Toisin sanoen extreme-mallin keskiössä ovat läsnä arjesta tutut ilmiöt ja äärirajoilla kohtaamme esimerkiksi nanotaiteen. Pallon muotoon pohjautuva malli on kuitenkin liian yksinkertainen ja kankea kuvaamaan tyhjentävästi taiteen moniulotteisuutta. Sen tähden ympyrään tulee sijoittaa myös ne monimutkaisesti lonkeroituvat polut, joita extreme-ilmiöt jättävät jälkeensä. Tämä seikka huomioiden extreme-taide sijoittuu pallon uloimmille reuna-alueille ja sen rihmastot tunkeutuvat pallon tilassa eri suuntiin ja erilaisille elämän sektoreille. Extreme-taide on sellaista uutta taidetta, jossa on ajallemme tyypillistä erityisyyttä ja äärimmäisyyttä.

Extremen ajattelumalliin kuuluu myös muutoksen ajatus, sillä ajan myötä äärimmäinenkin ilmiö arkipäiväistyy, imeytyy valtavirtaan ja mukautuu osaksi arkeamme. Tietyt extreme-ilmiöt sulautuvat valtakulttuuriin nopeammin, toiset hitaammin. Taiteilijan toimiminen uuden taiteen kentällä ei tee hänen teoksistaan vielä extreme-taidetta, sillä käytetty media itsessään ei tuota extreemiä taidetta. Ollakseen extreemiä teoksessa on oltava jotain erityistä, joka avaa esteettiseltä ilmaisultaan tai teknisiltä oivalluksiltaan ovia uusiin suuntiin. Ymmärrän asian myös niin, että konseptuaaliset ääni- ja musiikkiteokset säilyttävät extreemin piirteensä pitkään, ja hiljaisuus voi olla taiteellisena ilmaisumuotona extreemi piirre (kunnes siitäkin tulee tyyli).

Extreme on ajattelumalli, ei teoria. En halua arvottaa teoksia tämän mallin pohjalta vaan pyrin extreme-taiteen käsitteen kautta kuvaamaan aikamme taiteelle ominaisia erityispiirteitä, ääneen pohjautuvan ilmaisun rihmastoitumista ja taiteilijoiden tutkivaa asennetta.

Kirjallisuutta

Deleuze, Gilles & Félix Guattari 1976. Rhizome. Paris: Minuit.

Kuljuntausta, Petri 2006. Äänen eXtreme. Helsinki: Like.