Hepa Halme: Haastattelu uran alkuvaiheista
23.11.2005
Heikki “Hepa” Halme on haastatellut minua muutaman kerran koskien Äänen Lumon historiaa, jota hän kirjoittaa. Vireillä on ÄL:n 10-vuotishistoriikin julkaiseminen vuoden 2006 aikana. Siihen liittyen Halme halusi tietää enemmän toiminnastani ennen ÄL:n perustamista. Seuraava teksti on 23.11.2005 kirjoittamani vapaamuotoinen muistelu näistä varhaisajoista.
Hepa Halme: Haluaisin itse asiassa tietää erityisesti sun uran alkuvaiheista (vuosilukutietojen kera). Se on mielenkiintoista ja tärkeää, koska olet siinä mielessä vähän epätyypillinen, että olet tavallaan old skool -hahmo mutta kuitenkin koko ajan tiukasti ajan hermolla. Historiasi kautta voisi tuoda esiin jotain laajempaa kaarta aikamme äänimaailmasta.
Petri Kuljuntausta: Alunperin seuraavaan kirjaani (Äänen eXtreme, Like 2006) oli tarkoitus tulla myös tarinointia näistä alkuvaiheistakin, mutta päätin jättää ne pois ja keskittyä viimeiseen 10-vuoteen ja mitä silloin on tapahtunut. Tässä retroa niin pitkälle kuin ehdin naputella…
Alussa oli kitaraa ja improvisointia. Kovin juttu pienenä lapsena oli se kun kuulin Hendrixin feedback-sointeja. Muistan vieläkin sen kun katsoin kaiutinta ja ihmettelin miten sellaisia ääniä voi tuosta tulla ulos. Mua ei niinkään ne pop-biisit kiinnostaneet, vaan se miten hän kitaraa käsitteli — ja ne soundit! “Preparoin” omaa kitaraani niin, että asensin siihen halvan puhemikrofonin kielten alle, liitin sen kannettavaan transistori-radionauhurin rec-sisäänmenoon jonka laitoin täysille äänittämään ja johan ulvoi radion kautta omakin kitara… Vaikka en osannut kunnolla soittaa niin oli upeaa ohjailla feedbackia…
1970-luvun puolivälissä alkoi ekat ‘oikeat’ bändikuviot, pidin huolen että kaikki treenit nauhoitettiin (jo silloin!), joten kaikenlaista on tallessa, ihan 14-15v. tehdyistä rämpytyksistä alkaen… 🙂 Kun aika antaa periksi teen jonain päivänä noista varhaisista kitara- ja bändinauhoituksista kollaasi-biisin. Bändikuvioissa mulle tuli lisänimi “J.J. Lisälaite” koska mulle ei ikinä piisannut kitaran soundi vaan mulla oli lattialla jalkojen juuresssa aina iso keko lisälaitteita joita väänsin ja joilla sain kitaran soundia laajennettua…
1979 hankin moniraitanauhurin koska halusin tehdä laajoja ja pitkälinjaisia teoksia päällekkäisnauhoituksella. Aluksi soittimina oli akustinen kitara, piano, perkussioita… 1980-luvun alussa hankin Rolandin syntikan, sähkörummut, kitarasyntikan… tein näillä edelleen päällekkäisnauhoituksia ja lisänä oli intialaiset perkussiot (kellot, tabla)…
Vuosina 1983-84 kieppeillä järjestin parikin studiosessiota, joissa sävelsin atonaalisen syntikkapohjan syntikalle, ja studiossa soitimme sen päälle livenä aika freetä kamaa. Mun akustisen ja sähköisen kitaran lisäksi oli rumpali ja fonisti, varhaisemmalla nauhalla myös kontrabasisti. Oli omia biisejäni, paitsi ainoa laina oli jazzbasisti Charlie Hadenin yksi balladi (Human Being).
Vuonna 1984 tein nauhan (syntikka, akustinen kitara, intialaiset kellot) muutamasta biisistäni ja se meni Rockadillon T.Korjukselle. Hän ehdotti että tehtäisiin levy: kunhan äänitysauto tulee takaisin Turusta 4 Suuta -runoyhtyeen nauhoituksesta niin tekisin hyväsoundisen version nauhoituksistani. Mutta tämä jäi kesken, koska tuntui että en ollut vielä valmis sellaiseen. Olin silloin aika tiukka siitä minkälaista musiikkini olisi ja en halunnut keikkailla tai tehdä levyä ennen kuin tuntui siltä että olisin valmis siihen. Tuntuu aika huvittavalta nyt, mutta silloin en voinut mennä edes henkeni pitimiksi soittamaan ravintolakeikkoja — tosin en tee sitä nytkään…
1980-luvulla jakautui soitto kahteen alueeseen: omat studionauhoitukset ja jazzbändit. Tämä oli Tampereen kautta. Kitaransoittoni saattoi jostain kuulostaa kulmikkaalta, sillä vaikutteeni tulivat muualta kuin perusjazzista. Vaikutteita antoi Hendrix, McLaughlin, modaalinen impovisointi, freejazz, Cecil Taylor, Eric Dolphy. Mutta toisaalta tavattomasti innosti myös nykymusiikki.
Sovelsin omaa sävelsysteemiäni aina 1980-luvun alusta lähtien, jossa oli eräänlainen ‘keskiakseli-ajattelu’ improvisoinnin pohjana: eli rakensin soittaessani tonaalisen keskipisteen ympärillä motiiveja peilikuvana. Sävel-eleet ja motiivit täydensivät toisiaan esimerkiksi siten, että pieni terssi täydentyi isolla sekstillä, pieni sekunti isolla septimillä. Toonikan pari oli puolestaaan tritonus. Ja yleensäkin pieni terssi oli rakenteellinen peruselementti improissa (laajemmin käsitettynä: toonika, pieni-terssi, alennettu kvintti, suuri seksti ja oktaavi). Tätä on vähän vaikea selittää mutta halusin jonkinlaisen objektiivisen pohjan soitolleni, ja vähentää itseilmaisua. Toisaalta sarjallisuus kiinnosti ja myös Bartokin ‘akseli-sävelajattelu’.
1988 muutin Jyväskylään. Samalla päätin että nyt loppuu loputon treenailu ja käännän uuden sivun elämässä ja alan toteuttamaan ideoita todeksi. Käynnistin saman tien uudet jazzhommat. Jkl:n alkuvaiheessa oli jazzbändikokeiluja, mutta niistä ei tullut muutamaan ensimmäiseen kuukauteen mitään, koska hyviä soittajatyyppejä ei aluksi löytynyt. Mun oli tarkoitus jatkaa jopa tamperelaisten muusikoiden kanssa. He olisivat tulleet uuteen bändiini, mut se ei toiminut kun kellään meistä ei ollut varaa edes matkustaa junalla. Joskus kävin Treella heittämässä partsikoitani muusikoille mutta siihen se lopulta jäi. Sitten kun Petrescun veljekset Mihai ja Marian tulivat Jkl:ssä mukaan, niin bändini lähti toimimaan. Näiden vuosien saldo tiivistyy hyvin tuohon Visions and Play -levyyni (Petri Kuljuntausta Project, 1992).
Olin 1980-90-lukujen vaihteessa hankkinut kunnon kitarasyntikan, jonka äänen lisäsin soittooni kitarasoundin rinnalle. Usein keikalla mulla oli myös syntikka, jota ohjasin kitarasyntikkani midi-ohjaimella. Soitin myös keyboardilta syntikkaa (keikoilla ja levyllä).
Kierrettiin soittamassa eri puolilla Suomea ja palaute oli hyvä. Anssi Nykänen kuunteli Rytmissä blindfold-testissä ja arvuutteli mikä ihme on soittamassa “…John Schofield, Omar Hakim…?” Jukka Hauru tykkäsi Hesarissa ja piti musaa ja soittoa tuoreena. J.P. Vuorela soitti Ylen jazzohjelmassaan ja totesi: “Kuljuntausta kuuluu niihin ikäpolvensa harvinaisuuksiin, jotka opettelivat soittamaan(!) sillä aikaa kun toiset keskittyivät kuuntelemaan paskaa!” Tosi positiivisen innostunut oli hänen reaktionsa ja herkesi käyttämään Yle:ssä jopa voimasanoja… Kaikkiaan koko Project-homma meni hyvin putkeen, mutta lopulta: oli turhauttavaa rakentaa musaa huolella ja treenata raskaasti (kiireisten ammattimuusikoiden kanssa), kun keikkapaikat oli niin nopeasti käyty läpi.
Samaan aikaan kun tein biisejä bändilleni, niin sävelsin synteettistä atonaalista kamaa — avantgarde veti aina toista jalkaani puoleensa. Eräs ulottuvuus oli sekin kun säveltäjä Pekka Kostiainen kiinnitti huomiota yhteen Bartok-vaikutteiseen lyhyeen pianobiisiini ja ehdotti sitä kustannettavaksi ja julkaistavaksi. Se oli hauska kuulla, mutta idean eteen ei tullut tehtyä mitään. Eräs Jkl:n kuvioissa vaikuttava sellisti puolestaan halusi kovasti soittaa musaani, mutta se kuten muutkin vastaavat ideat jäivät aina toteuttamatta jos ne eivät olleet intresseissä ihan ekana listalla…
Aloin myös kirjoittamaan Keskisuomalaiseen (alueen valtalehti) ja kirjoitin lähes viikoittain vuodesta 1988 aina vuoteen 1994-95. Olin pääasiassa klassisen musiikin kriitikko, kirjoitin konserttiarviot Jyväskylän sinfoniaorkesterin konserteista sekä levyarvioita (joskus myös improvisoidustakin musiikista). Moni ihmetteli mistä uusi kriitikko tuli lehteen (ymmärsin vasta myöhemmin kuinka näkyvä jobi se olikaan paikkakunnan kulttuurielämässä), mutta sille ei ollut kummempaa selitystä: paikkakunnalle muuton myötä marssin suoraan lehden toimitukseen ja ehdotin voinko alkaa kirjoittamaan. Kirjoitin pari koejuttua (O.Messiaenin tuotannosta ja muistaakseni elektronimusiikista) ja ne ottivat mut lehteen.
Jkl:ssä herätin myös heti alkuvaiheessa henkiin Drive-jazzyhdistyksen, jonka toiminta oli jo loppunut edellisten tyyppien väsähdettyä, mutta koska sitä ei oltu virallisesti vielä lopetettu se lähti käyntiin uudestaan. Mukana oli mm. Petri Toiviainen, Markku Rinta-Pollari… jne. Driven säännöllinen klubi lähti siitä pyöriin ja se oli paikallisten esiintyjien ja itse tuotetun ohjelman lisäksi myös Jazzliiton yksi etappi sen kiertueilla. Syntyi myös Drive Ensemble (melkein big band) ja tilasimme sävellyksiä paikallisilta säveltäjiltä. Sävelsin sille biisin ‘…storm’, jossa soitaa tämä big band (pieni), luonnonääniä ja lukija lukee kirjoittamani tekstin. Puuhasin ihan aluksi Jkl:ssä Driven ohella vielä toistakin klubia opiskelijakavereiden kanssa. Se oli enemmän harrastamista ja hupia, mutta Drive oli oikeaa klubitoimintaa ja mulla oli käsissä hoidettavana ihan isot vuotuiset budjetit.
1993 piti tehdä PK Projectilla toinen levy, mutta vaikka apuraha tuli ja tehtiin tosi hyvä kolmen biisin demo, päätin siitä huolimatta mennä toiseen suuntaan kuin jatkaa sähköistä jazzia. 1992 oli alkanut yhteistyö belgialaisen mediataiteilija Jacques Coelhon kanssa. Hän teki kokeellisia videoita musiikkiini ja käytti musiikkiani mediataidenäyttelyissään. Näiden varhaisten duunien (1992-93) jälkeen aloin tehdä uutta sähkömusiikkia nimenomaan hänen mediateoksiinsa.
1993-94 mulla oli akustinen bändi (Petri Kuljuntausta Ensemble) ja tein hurjasti tällekin biisejä. Siinä oli soittamassa paikkakunnan ykkösmuusikot, jousisoittajia ja jazzmuusikoita, mutta jäljelle jäi lopulta vain yksi demonauhoitus. Momentum-sähköbiisini (vuoden 2004 Momentum-CD:llä) pohjautuu yhden kvartettoni sämpleen vuodelta 1994. Eräs toinen jousibiisi (Descendere) puolestaan elää vielä Jacques Coelhon yhdessä videobiisissä.
1994 oli vuorossa muutto Helsinkiin. Siitä alkaa toinen tarina.
