Aleksi Myllykoski: Analyysi 3. Petri Kuljuntausta: Still life (painotus teospohjainen)
Seuraavaksi analysoin Petri Kuljuntaustan äänitaideteoksen ”Still Life” vuodelta 1997. Pyrin analyysissä keskittymään ääniteoksen erikoisominaisuuksiin, sen esteettisiin ja formaaleihin piirteisiin. Tarkoitukseni on analysoida esimerkin mukaisesti vain teoksen itsensä piirteitä, eikä muuta. Analyysin syventyessä saatan hetkellisesti poiketa teospohjaisesta lähestymistavastani, mutta vain pohjustaakseni aihealuetta tarkemmin. Analyysin lopuksi pyrin määrittelemään teoksesta ne piirteet, jotka määrittävät teosta osana olemassa olevaa taidemaailmaa.
Teos alkaa hiljaisuudesta nousevilla matalilla taajuuksilla, soivalla huminalla, voimistuen aavemaisiin ja synteettisiin, avaraa tilaa huokuviin padeihin. Mukaan tulevat rauhalliset kosahdukset, jotka nousevat äänellisesti etualalle. Tuntuu kuin teos hengittäisi raskaasti sisään ja ulos hitaalla tahdilla. Kaiutettu lyömäsoitin satunnaisine iskuineen luo tunnelman verkkaiseen kulkevasta ajasta. Teoksen rytmi tuntuu loistavan lähes poissa olevana. Saatamme kuulla kaiutettuna harakan, tuulen vireen, kuumailmapallon kosaanipolttimen kohinan, lepakkoparven siipien sarjoittuneet iskut, vaikka täysin varmoja emme voikkaan olla näistä äänistä. Teoksen ambienssi on hyvin hiljainen, seesteinen ja aikakäsitettä venyttävä. ”Still Lifen” äänelliset ominaisuudet viittaavat kaikkine piirteineen minimalistiseen ilmaisuun, sekä hiljaisuuden ja ympäristön kokemiseen teoksen kautta. Teoksen äänet soivat hiljaa ja erillisten äänten suhteet ovat hyvin väljät. Erityyppisiä ääniä tässä yli viiden minuutin teoksessa ei tunnu olevan montaa ja tästä johtuen teoksen sisäisen tilan tunne on korostunut. Kuulijalle annetaan kuultavaksi vain vähän ärsykettä kerrallaan, mikä rauhoittaa mielen keskittymään ja syventymään teosta kuunneltaessa. Ylitsevuotavassa äänellisessä informaatiotulvassa tämä ei olisi mahdollista, mutta rentoutuneena ihminen rauhoittuu helpommin ja kykenee keskittymään. ”Still Lifen” äärellä kuuntelija seuraa, sekä teosta, että teoksen suvaitsemana ympäristöään. Teoksessa hiljaa soivien äänten saattelemana kuulija löytää rajavyöhykkeen kuunteluympäristöä ympäröivien ja teoksessa soivien äänten välillä. Petri Kuljuntausta itse kirjoittaa kirjassaan ”Äänen Extreme” teoksesta seuraavasti ”Still Life on tutkimusmatka hiljaisuuteen”. Hän haluaa teoksella saada kuuntelijat havaitsemaan hiljaisuuden ja äänten rajapinnan. Tämän pohjustavan intention Kuljuntausta on siirtänyt teokseensa onnistuneesti ja kuten edellä olen esitellyt omaa hänen teoksensa tähän vaadittavia ominaisuuksia.
Kuljuntaustan ”Still Lifessa” on samankaltaista ajattelua kuin John Cagen teoksessa ”4’33”. Kumpikin teos pohtii vahvasti teoksen suhdetta sen esitysympäristöön ja vallalla oleviin käsityksiin siitä mitä teoksessa pitäisi kuulla. John Cagen teos haastaa kuuntelijan kuuntelemaan kulloisenkin esitystilanteen ympäröivää äänimaisemaa. Cage ei esitä sävellyksessä mitään ennalta määrättyä, vaan kunkin nuotin kohdalle on merkitty ”tacet” eli tyhjä. Teos ei siis itsessään sisällä säveltäjän ennaltamääräämiä ääniä vaan esityshetki puitteineen määrää sen mitä tulemme kuulemaan teoksessa. Kuljuntaustan ”Still Life” pyrkii määrittämään rajan, jossa teoksen ja esitystilan äänellinen maailma kohtaavat ja sekoittuvat. Kuljuntaustan teos keskittyy määrittämään hiljaisuuden ja äänten rajapintaa, mihin John Cage ei puolestaan omassa teoksessaan pyrkinyt. Cagen mukaan ääntä on kaikkialla ja koko ajan, emme pääse ääntä pakoon. Siksi Cage ei pyri määrittelemään hiljaisuuden rajapintaa, kuten Kuljuntausta tekee. Cage esittelee meille ympäröivän äänimaailman teoksensa välityksellä. Hän laittaa meidät kuuntelemaan sitä väkisin, Kuljuntausta viettelee meidät havahtumaan näille äänille teoksensa myötä. Kuljuntaustan teos on selvästi sävelletty teos, jossa kuulemme ääniä, vaikkakin ne soivat hyvin hiljaa. ”Still Life” omaa aina kuunteluhetkellä tietyn äänellisen olemisen muodon. Muuttuvaksi tekijäksi teoksessaan jää ympäristö ja siinä kuunteluhetkellä tapahtuvat äänet, sekä näiden suhde teoksen ääniin. Kuljuntaustan teos ei pyri määrittelemään absoluuttista hiljaisuutta, mikä olisikin mahdotonta. Hän tutkii teoksessa kahden äänellisen maailman rajapintaa (teoksen ja ympäristön). Kuljuntaustan ”Still Life” tekee keskustelunaloituksen ympäristönsä kanssa, kuten Cagenkin teos, mutta hieman eri tyylillä. Cagen teoksen äänet tulevat sen ulkopuolelta. Teos ”4’33” ei ole äänellisessä olemisessaan muuta kuin hiljaisuutta. Teos tapahtuu ympäristönsä toimesta ja edellyttää kuulijan havaintoa tuosta ympäristöstä. Teoksen aikana kuulija sekä tapahtumaympäristö ovat keskeisessä roolissa ja teoksen muotoutuminen alkaa juuri näiden yhtälöstä. Kuljuntaustan ”Still Lifessä” äänien varjot sulautuvat ympäristöön. Teoksen äänet aloittavat kommunikaation tapahtumaympäristön kanssa ja tämä kommunikaatio on tarjottu havaittavaksi kuulijalle. Kuljuntaustan teoksessa kommunikaatio käynnistyy teoksen toimesta ja äänet tulevat teoksen sisältä. Hiljainen läsnäolo on ”Still Life” -teoksen esteettinen olemus, sen taiteellinen arvo.
Kuljuntaustan ”Still Life” -teoksen sisältämät äänet tuntuvat olevan pääsääntöisesti syntetisaattorilla tuotettuja fiktiivisiä ääniä, joiden merkitys on hyvin abstrakti. Mitään teoksen äänistä ei voida osoittaa ilmeneväksi sellaisenaan luonnossa. Teosten äänten tehtävä tuntuu olevan mielikuvien herättäminen ja tunnelman luominen. Kaikki teoksen äänet syttyvät suhteellisen hitaasti ja soivat hiljaa. Koko teoksen sisältämä abstraktinen äänimaailma on dynamiikaltaan hiljainen. Satunnainen äänien toistuminen on ainoa havaittava sykli teoksen sisällä. Hiljainen sointi ja ajattomuus tuntuvat olevan ”Still Life” -teoksen keskeiset teemat ja nämä ovat voimakkaasti läsnä. Kaikki ”Still Life” sisältämät elementit ja niiden piirteet viittaavat teoksessa edellä määritettyyn esteettiseen arvoon eli hiljaisuuden määreeseen. Kuljuntaustan ”Still Life” luo illuusion hiljaisuudesta ilman, että näin asiat todellisuudessa olisivat. Teos siis soi. ”Still Life” pelaa niillä oletuksilla mitä kulttuurimme liittää hiljaisuuden käsitteeseen. Teos vetoaa alitajuntaamme ja aikaisempiin kokemuksiimme hiljaisuudesta. Teoksen sisältämä viesti on tunteisiin ja alitajuntaan vetoavaa. Viesti onnistuu välittämään meille kokemuksen hiljaisuudesta ja äänten rajapinnasta. Tämä viesti on myös teoksen sisältämä substanssi, se sanoma, jonka teos välittää kuulijalle. Toisaalta ”Still Lifesta” voidaan myös todeta, että se toimii varmuudella vain tietyssä kulttuuriympäristössä. Emme voi tietää mitä merkityksiä länsimaisen kulttuurin ulkopuolella, täysin vaikutteittemme tavoittamattomissa, elänyt henkilö teoksen äänimaailmasta tulkitsisi, mikäli sen jossain saisi kuultavakseen. Kuljuntausta hyödyntää vahvasti korvan dramaturgisia luonteenpiirteitä ja kuulohavainnon ominaista luonnetta. Tasainen pehmeä äänien toistuvuus antaa korvalle ”hetkellisen levähdyspisteen” luoden kiireettömyyden tunteen. Tämä palvelee illuusiota ajan luonteen muuttumisesta. Kuulija ei keskity enää tarkkailemaan ajan kulumista todellisuudessa, vaan hän sukeltaa tarkastelemaan teoksen ja ympäristön äänien muuttamaa toisenkaltaista todellisuutta.
Petri Kuljuntaustan ”Äänen extreme” -kirjan mukaan ”Still Life” -teoksen tekemiseen käytettiin seuraavaa laitteistoa: Kurzweil K2000 -syntetisaattoria, Studio Vision Pro -sekvenssieriohjelmaa, Sound Designer 2 -äänenkäsittelyohjelmaa ja PowerMac 8100 -tietokonetta. Pääsääntöisesti teoksen sisältämien äänten tasot on miksattu soimaan hiljaa. ”Still Lifen” sisältämissä äänissä tuntuu olevan hyödynnetty paljon pehmeästi soivia matalia taajuuksia. Teoksen sisältämien äänten keskinäinen dynamiikka on hillittyä. Suuria äkillisiä hyppyjä dynamiikassa ei siis ole kuultavissa. Teoksen erinäisille äänille on annettu vahva tilantuntu pitkillä kaiuilla. Näin lyhytkestoisetkin äänet soivat pitkään, ikään kuin jääden ilmoille roikkumaan. ”Still Life” sisältää paljon hitaasti syttyviä ääniä, joiden nousuaika (syttyminen) tuntuu kestävän pitkään. Koska nousuaika on pitkä, yksittäiset äänet ikään kuin lipuvan äänelliseen eloonsa ja näin vahvistavat omalta osaltaan kuulijan kokemusta hiljaisesta äänestä. Ominaisuus vahvistaa osaltaan dynamiikan tasaisuutta. ”Still Life” ei hahmotu stereokuvaksi, eikä se myöskään anna muutakaan äänitilaulottuvuudellista informaatiota itsestään. Teoksesta on vaikeaa määritellä yksittäisten äänten sisältämää suuntainformaatiota. Liikutaanko vasemmalla-oikealla, ylhäällä-alhaalla tai edessä-takan, tämän kaltaista suuntatietoa ei ole tarjolla. Hiljainen äänimatto tuntuu siis ympäröivän kuuntelijan tilan ilman, että se luovuttaa tarkempaa informaatiota äänten tulosuunnasta. Tämä tuntuu auttavan teoksen ja ympäristön äänien sekoittumisessa keskenään yhdeksi äänimaisemaksi kuulijan korvissa. Illuusio yhdestä olevasta äänimaisemasta on aidon tuntuinen. ”Still Life” tekninen toteutus ja syntetisaattorien hyödyntäminen on sitonut teoksen vahvasti kiinni omaan aikaansa. Teoksen äänet ovat vuosien saatossa hieman vanhentuneet ja kuulostavat osittain kuluneilta, silti teos onnistuu tarkoituksessaan loistavasti. ”Still Life” edellyttää kuuntelutilalta ja laitteistolla huomattavan paljon. Koska teoksen äänet soivat tarkoituksenmukaisesti hiljaa, olisi teosta mahdotonta kuunnella hälyisessä tilassa. ”Still Life” on selvästi suunniteltu kuunneltavaksi taidehalleihin tai muuten ympäristöltään rauhallisiin tiloihin. Kuljuntaustan mukaan ”Still Lifea” olisi hyvä kuunnella hämärässä, jolloin näköaistin ärsykkeet jäisivät pienemmiksi ja kuuloaistimus saisi näin enemmän tilaa. Itse kuuntelin teoksen useassa eri tilanteessa ja hämärässä teos tuntui avutuvan minulle parhaiten.
Kuljuntaustan ”Still Life” voidaan määritellä äänitaiteeksi seuraavin perusteluin. Teos on olemassa dvd-tallenteena ja sen on tehnyt todellinen henkilö, Petri Kuljuntausta. Näin ollen teos ei ole pelkästään ajatuksen tasolla oleva idea tai sattuman tuottamaa äänellinen lopputulos. ”Still Lifella” on esteettinen ja sisällöllinen merkitys. Äänten hiljainen sointi, seesteisyys ja minimalistiikka määrittelevät teoksen esteettinen luonteen. Teoksen substanssina on havainto hiljaisuudesta ja äänten raja-alueen luonteesta. ”Still Lifella” on oma äänellinen muotokielensä, joka on hyvin moderni ja ilmaisultaan abstrakti. Ilmaisu tukeutuu konepohjaisesti synnytettyyn äänimaisemaan, teoksessa ei ole orgaanisesta lähteestä alkunsa saanneita ääniä. ”Still Lifen” syntyperä nojautuu vahvasti äänitaiteen sekä musiikin traditioon. Teos on mielestäni dokumentaarisia piirteitä omaava ambient-sävellys. Dokumentaariset piirteet ilmenevät siitä, että työ välittää meille todellisen havainnon olevasta. ”Still Lifessa” on paljon piirteitä, jotka ovat yleisiä ambient-musiikkitradition kanssa ja vertailu osoittaa, että teoksen musiikilliset pirteet voidaan rinnastaa lähivuosikymmenien tuotettuihin ambient-teoksiin. ”Still Life” tekijällä on pitkä historia äänitaiteen kentällä ja tämä historia peilaantuu vahvasti teoksessa. Kuljuntausta tietää paljon kokeellisesta musiikkitaiteesta, jonka pariin ambient-musiikkikin osittain kuuluu. ”Still Lifen” sosiaalinen ulottuvuus piilee sen kyvyssä synnyttää kuulijassa havaintoja ympäristön äänellisestä olemisesta ja äänien luonteesta kuuntelutilanteessa. Kuulija havainnoi kuunteluympäristöstä tuota sosiaalisen toiminnan kenttää, jossa havainto ei edellytä muiden henkilöiden läsnäoloa. Jos taiteessa on kysymys esteettisestä arvosta, voidaan ”Still Life” määrittää äänitaideteokseksi sen edustamien esteettisten piirteiden kautta, joita olen esitellyt edellä. Kuljuntaustan ”Still Life” –teoksen paikkaa taiteen kentässä määrittävät myös historia ja äänitaiteen traditio, jota vasten syntyneen teoksen esittämiä sisäisiä ominaisuuksia tarkastellaan ja arvioidaan. Tässä historian tarjoamassa valossa voidaan havaita Kuljuntaustan teoksessa ilmenevä tietämys ja ymmärrys tuosta historiasta. Kuljuntausta on teoksessaan hyödyntänyt kattavaa tietoaan äänitaiteen kentästä ja ”Still Life” voidaan mielestäni luokitella äänitaiteeksi, koska sen kaikki ominaisuudet ja piirteet viittaavat tähän traditioon.